Kello oli aamulla kuusi. Silloin alkoi viimeinen matka, masuni kanssa. Tiesin, kun palaisimme, meitä olisi kolme. Se matka oli mitä jännittävin, erilainen, se matka oli täynnä tunnetta ja mietteitä, ellainen kun olin kuitenkin aina mielessäni kuvitellut. Katsoin auton kelloa, supistuksia tuli, ei säännöllisiä, mutta kipeitä, niin kuin kotonakin.
Mikko jätti minut Naistenklinikan oven eteen ja parkeerasi auton. Siinä seisoin kirpessä pakkasessa, ylpeänä masuni kanssa, mietin, nyt olen täällä. Kävelin tuota käytävää, avasin synnytysosaston oven, tuon oven, jonka vasta olin perässäni sulkenut tutustumiskäynnin jälkeen. Sillä kerralla kaikki tuli todellisemmaksi, lähemmäksi. Silloin mietin tätä hetkeä, olisin täällä joskus. Pian. Se hetki oli nyt.
Ilmoittaudumme osastolle. Seuraavaksi hoitaja ohjasi meidät huoneeseen, jossa masuni ympärille laitettiin nauha supistusten mittaamista varten. Tuntui ikuisuudelta odottaa. Supsitukset olivat epäsäännöllisiä, tulivat melko harvakseltaankin ja hoitajan palattua sain melkein sellaisen kuvan, että vielä lähtisimme kotiin. Kaksin. Mutta kohdunsuu olikin 4cm auki ja hoitaja totesi; nyt on synnytys käynnissä, ja pyytää pukemaan sairaalavaatteet. Mietteliäänä luovun omista vaatteistani, tutuiksi tulleista farkkulegginseistä, valkoisesta topista ja uudehkosta hiekanvärisestä, pitkästä neuletakista. sukat samaa sävyä. Sullon ne sairaalalaukkuun ja pyydän Mikkoa huolehtimaan laukustani sekä ruskeanvärisistä untuvatakista ja saappaista omiensa lisäksi. Siinä seison, keltaisessa sairaalamekossa, vihertävässä aamutakissa ja niissä löysissä sukkasissa. Siinä minä, valmiina tulevaan, valmiina ottamaan vastaan sen kaiken. Vai olenko...
Synnytyssali on sellainen kuin tutustumisekerralla oli tutuksi tullut. Rauhallinen, seesteinen., vihertävän sävyinen, numero 4. Nurkassa oli nojatuoli, sängyn vasemmalla puolella laite supistuskäyrää ja pienen sydänääniä varten. Käsieni ulottuvilla oli ilokaasunaamari, sitä minulle esiteltiin, sitä ensin kokeilinkin supistuksiin. Ja ensimmäisiin supistuksiin se auttoikin, en tuntenut kipua ollenkaan. Seuraaviin kertoihin ei. Epiduraali oli pelastus, en osannut edes aavistaa miten kipu katoaisi täysin. Vain käyrää seuraamalla tiesin, että supistus oli menossa. Sain piikkejä kaksi, vaikutus yhteensä neljä tuntia, kahdeksasta kahteentoista. Siinä ehdimme käydä läpi mennyttä ja tulevaa, elää sitä hetkeä, vielä kahden.
Ja kahdentoista maissa alkoi epiduraalin teho lieventyä. Kohdunsuu oli nyt 10cm auki. Aloimme tehdä ponnistusharjoituksia. Hoitaja neuvoi minua milloin tulee ponnistaa ja miten, sitä kesti noin 15 minuuttia. Sängyssä puoli-istuvassa asennossa, supsituksia odottaessa, tunnustellen tulevaa., mietteliäänä. Vielä oli kaikki edessä. En tiennyt mitä tuleva toisi, millaista se olisi. En tiennyt kuinka kauan tuo kaikki kestäisi, mitä on kokea itse se kaikki hetki hetkeltä. En tiennyt millainen on oma pieni, minkänäköinen, pituinen, kuinka paljon painaisi. En tiennyt mitä minulla olisi edessä, en tiennyt, millaisen jäljen se kaikki jättäisi sydämeeni. Ainiaaksi.
Ponnistusvaihe kesti 45 minuuttia, aika pitkä, mutta normaali ensisynnyttäjäksi. Se oli rankkaa, enkä ilman kipua selvinnyt. Koski mahaan siihen kohtaan missä aina potkusikin oli tuntunut, oikealla ylhäällä, koski myös alavatsaan oikealle. Mutta ei se haitannut, ei sille voinut mitään, sinä olit tulossa. Ja se kaikki kertoi siitä hetkestä, toi sinua lähemmäs. Mikko oli vierelläni, tukemassa, antamassa turvaa., pitämässä tarvittaessa kädestäni. Ojentamassa mehupillin aina kun pyysin, supistusten välissä. Kätilöiden tseppaus oli korvaamatonta. Ja kun supistus tuli, jaksoin taas. Oli pakko. Halusin sinut ulos, halusin nähdä sinut, halusin sinut syliini, pitkän matkamme päätteeksi. Sydänäänesi alkoivat vähän laskea, tuli kiire, eikä auttanut muu kun tehdä sinulle lisää tilaa ulospääsyyn. Pääasia oli, että sinä olisit kunnossa, että pääsisit ulos nopeasti.
Kuulin parahduksesi ja kello 13 merkattiin sinut syntyneeksi. Suloinen poika, meidän omamme, meidän yhteinen, rakkaamme. Sain sinut lähelleni, rinnalleni. Siinä sinua katselin, noita pikkuruisia, tummia silmiä, suuta, pikkuruista nenänpäätäsi, tummanruskeaa tukkaasi. Väsynyneenä, mutta onnellisena. Onnellisempana kuin koskaan. Se hetki muutti kaiken, se hetki toi sinut luokseni. Se hetki teki minusta äidin. Ja siitä hetkestä lähtien sydämeni vaelsi ulkopuolellani...
