Rakenneultra

Uusi aamu. Samanlainen, niin erilainen. Aamu täynnä odotusta. Iloa ja kihelmöivää jännitystä. Tänään kohtaisimme sinut, näkisimme pienen pään, vartalon, ne pikkuruisten käsien heilutukset ja jalkojen potkut. Sisko oli lupautunut tyttöjen kanssa pitämään taas huolta pienestä rakkaastani, joten siskon kotona kohtasimme jo hyvissä ajoin aamupäivällä ja vaihdoimme ajatuksia samalla pienten touhuja seuraten. 

Iltapäivä läheni. Lähdin ajelemaan kohti Naistenklinikkaa, jossa tapasimme Mikon kanssa. Ja pian olimmekin jo ilmoittatutumassa Äitiyspoliklinikan vastaanotolla. Niin tuttua, samanlaista, niin erilaista ja paljon tunteita. Ja pieni haikeuskin ehti luonani viipyä siinä penkillä sisäänkutsua odottaessa. Oli toinen ultra, se viimeinen. Seuraavaksi näksisimmekin pikkuisen masuasukin kanssa kasvotusten. Edessä oli vielä pitkä, niin lyhyt matka ennen sitä. Ja se tuntui jännältä, se, että nämä käynnit olisivat nyt tämän pienokaisen osalta takana. Enkä Naistenklinikalle palaisi enää näissä merkeissä. Seuraavaksi ehkä vasta h-hetkenä.

Oli meidän vuoro. Sinun, isin ja äitin hetki. Jännitti. Sitten näin sinut. Ihanan pienen. Siellä kovasti liikuttelit jalkojasi, pikkukäsilläsi meille vilkutit. Satumainen hetki. Tunteet tulivat pintaan. Muistin, kun pienen poikamme kanssa tavatiin samoissa merkeissä, siellä silloinkin pienet kädet meille vilkuttivat, meidän oman pienen. Ja nyt tämän toisen. Toisen meidän oman. Kaikki näytti olevan kunnossa, kätilö näytti ja selitti meille aivojenlohkot ja sydämesi kammiot, siellä näkyi kaikki tarvittava, pikkuiset varpaat ja sormet. Suuri jännitys, pieni pelkokin oli nyt takana. Sydämessä niin kiitollinen mieli. Kaikki oli pikkuisellamme hyvin. Pieni ihmisalku oli kasvanut hienosti ja vastasi viikkoja (20+3). Lopuksi kysyin vielä kätilöltä, uskaltaisiko hän arvata sukupuolta. Katsottiin vielä uudelleen. Ja melko varmana piti sitä oliko pieni liikkuja tyttö vai poika. Jääköön se vielä kertomatta..

Kauniit kuvat sinusta tästä tapaamisesta muistona kirjani välissä,
päällimmäisenä tunteena valtava onnellisuus.

RV 20+1

Matkamme puolessa välissä

Jo puolessa välissä tämä ihana, kaunis matka. Miten nopeasti aika kuluu, päivät vaihtuvat toiseen ja viikot katoavat. Tänään alkaa jo 20. raskausviikkoni. Jo viisi kuukautta takana kanssasi. Muistan alun, kun sinua mietin, olitko siellä. Ja odotin. Muistan sen päivän kun eilisen, kun sain sinusta varmuuden, kun raskaustestiä käsissäni pitelin. Ne tärisivät onnesta, ilosta ja innostuksesta. Ne tärisivät, koska edessä oli jotain ihanaa, niin ihanaa, ettei sitä edes ymmärtänyt. Alussa oli matka tuntemattomaan. Silti johonkin tuttuun, olinhan kokenut tämän kauniin ajan ennenkin. Nyt sinä olit siellä. Odotin vauvaa. Pikku-Lucaksen pikkuista sisarta. Onnea ja siunaus. Niin paljon tunteita.

Muistan päivän, kun pyöristyneen vatsani alaosassa pieniä hipaisuja tunsin. Niitä perhosen siipien hentoja kosketuksia. Se oli satumainen hetki. Siltäkö se tuntuikin. Kuin pieniä kuplia. Niin muistan matkamme alun, sen väsymyksen, pahoinvoinnin. Jaksoin, koska ne kertoivat sinusta. Olit tärkein. Tiesin, että kaikki johtui sinusta, olit syy, suuri ihana syy. Muistan kun masu alkoi näkyä, päivä päivältä enemmän. Kasvoit, minä mukanasi. Ja tänään olet pieni, mutta isompi taas. Masuni on noin 88 cm navan kohdalta, siitä masuni leveimmästä kohtaa. Pieni ja niin iso yhtäaikaa. Ja miten paljon masu vielä kasvaakaan. Me yhdessä.

Miten saisinkaan ajan hetkeksi pysähtymään, edes hetkeksi hidastamaan. Tähän aikaan. Hetkeen. Tähän kauniiseen matkaan. Josta toivoisin saavani irti vieläkin enemmän. Matkasta kanssasi pikkuinen, ihanasta ajasta kokoajan kasvavan, muuttuvan masuni kanssa. Masun, jonka sisällä tunnen pieniä tönäisyjä, käsiäni vasten, muuten vain hiljaa paikallani istusessani. Siellä sinä möyrit, sinä kaikista pikkuisin rakkaani. Niin ihanaa. Yhtäaikaa suurta odotusta, jännitystä, välillä pelkoakin. Niin täydellistä onnea, jonka matkan alusta loppuun saakka ovat jakamassa kanssani kaikkein rakkaimmat. Siinä ihan lähelläni. Vähän kauempana.

Viikko rakkaiden kanssa

Sisko ja pienet tyttöset saapuivat pihallemme ja pian alkoi matka pienten kultiemme kanssa kohti Pohjanmaata, mummolakotia. Pienet jaksoivat Ideparkkiin saakka, sitten oli aika ensimmäisen tauon, lounaan ja pienten ostosten. Ja loppumatka nukuttiin. Voi sitä iloa ja onnea, sitä pientä jännitystä ja ujostelua kun perille saavuttiin. Mutta ei mennyt aikaakaan, kun mummolan olohuoneen puulattiaa edestakaisin kipittivät pienet jalat, milloin vaunuja työnnellen, milloin pallon, vasaran tai kissavauvan kanssa. Ihana oli olla täällä taas. Niin ihana. Ulkoilimme paljon, vaikka sateli vettä se ei haitannut pieniä. Ulos mentiin joka päivä. Ihastelimme Muska-koiraa ja ihmettelimme traktoria ja mönkijää, niitä pikkuisten sormilla osoittamia faarin hurjia koneita. Lepäsimme ja rentouduimme, vietimme aikaa rakkaiden seurassa. Parasta.

Viikkomme aikana teimme matkan pikkusiskomme kanssa Kuopioon. Oli lääkiksen pääsykokeiden aika. Mukaan lähtivät minun ja pikkusiskon kanssa Leena ja Lucas-muru. Pienet tyttönsä sisko malttoi jättää hyvään hoitoon, mummin rakastavaan huolenpitoon. Kaikki menisi varmasti hyvin. Ja menikin. Meidänkin matka taittui pitkästä ajomatkasta huolimatta mukavasti. Perillä mietä odotti mukava hotellihuone ja kaunis, tutustumisen arvoinen kaupunki. Seuraavan aamun aamiaisen jälkeen sisko vietiin kokeeseen, meidän muiden päivä jatkui ostosten parissa. Maria haettiin mukaan ja muutamien kauppojen jälkeen alkoi pitkä ajomatkamme kotia kohti. Siellä meitä odotti lämmin vastaanotto ja tyttöjen iloiset ilmeet. Ikävä äitiä oli ehtinyt tulla. Olipa ihana olla taas mummolakodissa, illalla painaa pää tyynyyn omassa huoneessa.

Kesätuulessa

Lauantaipäivä oman perheemme kanssa. Ihanaa, yhdessä me kolme. Ja yksi mukana masussani. Lähdimme kauniista aamupäivästä nauttimaan Sääksjärvelle, jossa pitkä hiekkaranta ja lainehtiva vesi ottivat meidät vastaan. Hiekassa oli kiva pienen pojan lapioida ja pikkujaloin tallustaa. Ihmetteli sinisilmät taivaalla kaartelevia lokkeja ja rantavedessä pulikoivia sorsalintuja. Mukana masuja täyttämässä kanelipullaa, rusinoita ja mansikoita vaniljarahkan kanssa, jotain hyvää meidän kaikkien makuun.

Elämäni.

Pientä ötökkää tutkimassa.

 Vielä näkyy masun takaa omat varpaat..

 Rakkaani tuota valloittavaa vettä ihmettelemässä..

 Me kaksi hiekassa..

 Ja keinumassa.

Äitiystävät Salossa

Olimme saaneet pitää siskoa ja tyttösiä yökylässä ja aamupalan jälkeen puettiin kengät jalkaan ja valmistauduttiin löhtöön kohti Saloa. Ihana auringonpaiste odotti meitä ulkona, kun rappusia asteli pienet ja isommat jalat alas kohti pihamaata. Kaikkialla oli niin kauniin vihreää, sateisten päivien jäljilta raikasta ja ilmassa kesätuoksu. Perillä kauniin kodin eteisessä tulivat rakkaat ystävät, pienet ja isommat meitä lämpimästi vastaanottamaan ja syliin rutistamaan. Miten ihana olikaan nähdä, ja kuinka tuntui että viime kerrasta oli jo ihan liian pitkä aika. Vaihdoimme kuulumisia kauniin lasiterassin pöydän äärellä, jonne Susanna ja Johanna kantoivat Suannan valmistamia lihapullia perunamuusiin, vihannesten, salaatin ja patongin kera.

Liiankin nopeasti vaihtui hetki toiseen pienten rakkaidemme touhuja seuraten ja siinä samalla me äitit ajatuksia vaihtaen. Miten ovatkaan toisille jo tärkeitä nämä pienetkin, ja kuinka pian pikkukaveruksetkin leikkivät ulkona samalla tavalla yhdessä kuin nuo jo vähän isommat neitokaiset.

Kahvipöytää koristi Johannan ihana banaani-kinuskikakku, joka maistui niin hyvältä Cafe Lattejen seurana. Ja tietenkin oli pienempiin suukkuihin varattu makeisia ja keksejä.

Ihanan päivän jälkeen päällimäisenä ajatuksena oli syvästi kiitollinen mieli ja meillä jokaisella kysymys miksi ajan täytyy kulkea näiden rakkaiden ystävien seurassa aina liian nopeasti. Vielä olisi paljon ollut sydämellä ystävän kanssa jakaa, ja pienillä leikkejä leikittävänä, mutta jätetään ne ajatukset ja puuhat seuraavaan kertaan..

Osa kuvista Johanna Junkkila <3