Kaipaan jo nyt

Tänään olen kuunnellut sadetta. Noiden pisaroiden pientä kopsetta ikkunoihin. Olen katsellut keltaisten lehtien tanssia tuulessa. Ja ikävöinyt.

Aina, joka kerta hiljalleen saapuvassa syksyssä, sitä miettii minne katosi se kaunis aika. Aika aamuisten lintukonserttien, silmujen koivun ja keltaisten voikukkien. Miettii, minne katosi keskikesä, yötön yö ja hetket mökkilaiturin. Milloin vaihtui elokuu, tuli aika kypsän viljan ja sadonkorjuun. Minne katosi aika, milloin koitti aika viimeisen perhosen lennon.

Miten välillä voikaan ikävöidä jotain niin paljon. Ikävöidä mennyttä, sitä arkea kuumassa kesäpäivässä, omalla pihalla tai kaupungin vilskeessa. Sitä hetkeä kun yhdessä nuolaistaan sulanutta jäätelötötteröä tai pyyhitään suupielistä mansikanmakua.

Sitä kun puhalletaan puhalluskukan siemenet matkaan ja annetaan nurmen kutittaa jalkapohjissa. Sitä, kun ollaan vaan, kuunnellaan kesän ääniä ja nuuhkaistaan sen tuoksua. Miten voikaan ikävöidä jotain niin paljon, minkä on elänyt kuitenkin täysillä. Joka hetken.

Ikävä kesää jo nyt.

Hiljalleen saapuva syksy

Seuraava päivä valkeni aurinkoisena, se lipui leikkien ja touhujen lomassa nopeasti eteenpäin. Ennen iltapäiväisen sateen saapumista päätimme kerätä talteen myös pihamaamme puissa kasvaneet ja kypsyneet luumut ja omenat. Niitä siskon kanssa poimiessa ja pikkuisten kerätessä jo maahan ehtineitä, muistelin vuoden takaisia hetkiä. Se yksi päivä on sieltä jäänyt mieleen. Se päivä, kun tälle tontille ensimmäistä kertaa saavuimme. Saimme silloin maistiaiset noista puista. Emme vielä tienneet, että siinä olisi tuleva kotimme, että luumupuut kuuluisivat meidän tontillemme. Emme tienneet, olimme vasta tätä taloa ensimmäistä kertaa katsomassa. Eikä se tuntunut kodilta, meni jokunen aika, ennen kuin se tuntui. Mutta nyt en osaisi kuvitella muuta. En tähän hetkeen. Tässä on hyvä aloittaa syksy, olla turvassa pimeältä ja kylmältä, paeta ulkomaailmaa.. Tämä on koti. Jossa ottaa vastaan taas uusi syksy. Kaikki mitä se tuokaan tullessaan.

Luumuja riitti iskällekin kotiin viemisiksi.

Ja kun olimme herkutelleet pizzoilla ja juoneet kupit teetä, ja kun tuli aika sanoa rakkaalle iskälle, faarille, näkemiin, oli olohuoneestamme kadonneet peräkärryyn melkein kaikki huonekalut. Pian ne olivat matkalla kohti uutta kotia, kohti Marian ja Joonaksen yhteistä kotia. Ja me saimme hyvän syyn hankkia uudet, pienen ja vanhahtavan kotimme tyyliset. Nyt vain huonekalukauppoja kiertelemään ja ideoita etsimään.

Kotiaskareita ja yövieraita

Isäni oli ajellut viikonlopuksi avuksemme kotimme ulkoremonttia viimeistelemään, talo sai vihdoin ikkunapuut ja viimeiset laudat seinälleen. Pihamaalta katosi lautapino ja portti sai pensselin sivellysteni kautta valkoisen maalipeitteen. Taas näyttää kodikkaammalta. Ja kun vastamaalatusta portistamme sisään ajoi vielä Leena-siskoni pienten tyttöjensä kanssa, ei puuttunut pihamaaltamme enää mitään. Siellä pikkuiset paljaat jalat, nukenrattaiden pyörien rapinaa, pienen vasaran äänet ja valmiita, maukkaita hiekkakakkuja.

 Illalla pienten odotukset toteutuivat, ja meidän isompienkin,
kun istahdettiin herkkujen kera sohvalle katsomaan tyttöjen tuomaa
kaunista tarinaa Tähkäpäästä.

Ja mikä parasta, kaikille rakkaille petattiin petit olohuoneeseemme, seuraava aamu valkenisi yhdessä jaetun aamiaisen ja touhujen merkeissä..

Rakkaita vieraita

Vielä peitti aamukaste tietä kun ajelin kohti Myllykukkoa. Siellä odottivat kyytiäni Maria ja pieni Alex. Ja pian kotiimme saapuivat myös sisko ja siskon pienet neitokaiset. Miten olinkaan odottanut tätä päivää, noita yhdessä jaettuja hetkiä. Sitä, kun sain avata pienen kotimme oven rakkaille, tärkeille ystäville. Nacholautasten ääressä vaihtuivat kuulumiset, olohuoneemme sohvalla jaettiin ne syvimmät ajatukset. Samalla pienten serkusten touhuja seuraillen ja Alex-murun suloisia hymyjä ihastellen.

Ihana Alex.

Ja rakkaat yhdessä <3

 Saimme mekin vuorotellen sylitellä tuota pikkuista nyyttiä.

 Niin kovin pieni ja tärkeä.

Iltapäivää lämmitti aurinko. Päätimme lähteä piipahtamaan lähellä sijaitsevaan Riviera Maisonin liikeeseen, josta jokainen löysi kotiinsa jotain kaunista. Palattuamme laitoimme kahvin tippumaan ja teeveden kiehumaan ja vaihdoimme vielä kuumien kupposten äärellä viimeisimmät mietteet. Ja vaikka aikaa oli ollut koko päivä, yhdessä jakaa hetket aamusta iltaan, tuli liian pian aika sanoa näkemiin. Tällaisina päivinä aina tulee. Mutta onneksi on jo seuraava kerta tiedossa. Pian nähdään taas, ystävä rakas.

Ystävien ihana päivä

Me äitiystävät ja meidän pikkuiset kullat tapasimme siskon kauniissa kodissa. Viime kerrasta olikin kauan, melkein koko kesän pituinen aika, liian pitkä. Ja olikin aivan ihana rutistaa rakas ystävä hellään syleilyyn, lounastaa ja seurata pienten rakkaittemme yhteisiä leikkejä. Oli heilläkin toisiaan ollut jo ikävä. Mustikkapiirakan ja kahvikupposten äärellä vaihdettiin ne syvimmät ajatukset. Muistelimme tuon katon alla viettämiämme päiviä, palasimme sydämiimme tallennettuihin hetkiin, niihin joissa on seurattu yhdessä rakkaittemme kasvua, meidän tyttöystävien lähentymistä sielunsiskoksiksi. Siinä samalla mietimme tulevaa, sitä miten paljon tuleekaan saapuva syksy taas muuttamaan. Edessä on paljon. Ja niin ihana tietää, tuntea, että ystävä on siinä kaikessa mukana. Aina.

Vielä saatiin pienet kullat kerättyä samaan kuvaan, ehkäpä muutamaksi sekunniksi.

Sisko oli leiponut kahvipöytään herkullisen mustikkapiiraan.

Pienille maistui Domino-keksit

Ja suklaiset jäätelötötteröt.

Neiti Fiona on niin ihana pieni hoivaaja.

Ystävä vierelläni suuressa odotuksessani.

Vielä hetki. Tässä olen. Minä masuni kanssa.

Sinä sydämeni alla. Pienine, voimakkaine potkuinesi.

Turvassa maailmalta.

Vain hetki. Olet sylissäni, rakkaani.

Olet siinä. Kuulen tuhinasi. Näen pienten silmiesi tuikkeen.

Siinä tuoksussa, maailman suloisimmassa.

Siinä me yhdessä. Ihan lähekkäin.

Pieni sydän sydäntäni vasten.

Raskausviikkoja 32+2

Taas lähempänä ensitapaamista.

Osa kuvista Johanna Junkkila & Susanna Kurkola

Isot kiitokset <3