En olisi uskonut kuinka paljon elämääni saankaan, en sitä, miten paljon elämä muuttuisikaan näiden kolmen pienen ihmisen myötä. Se muutti aikanaan kaiken. Ja kun kahden ihanan rakkaan rinnalle tuli tämä kolmas, se kaikkein pienin, ei perheemme olisi enää täydempi voinut olla. Niin sen kaiken vain piti mennä. Ei ole kiitollisuuden määrällä rajaa, eikä sen selittämiseen edes sanat riitä. Kun näitä omiansa katsoo, pieniä päivän touhuissa ja leikeissä, niissä omissaan, niissä yhteisissä, sydämen täyttää vain sellainen suuri onnentunne, elämässä tuntuu olevan silloin ihan kaikki. Ja tämä pienin, en tunne niin valloittavaa pientä poikaa. Niin hyväntuulinen ja nauravainen, ja aina pieni pilke silmäkulmassa. Suussa sillä on kuusi hammasta, vaatekoko on 80-86 ja kenkä kokoa 20-21. Kova on pieni touhuamaan, ja kun kävelemään oppi noin kuukausi sitten, on se siitä saakka ollut lempipuuhaa. Joskus tuntuu, että poika kävelisi vaikka maailman ääriin, ei ulkona kiinnosta hiekkalaatikko tai keinu, pienet jalat pysähtyy vain silloin, kun taivaalla lentää lentokone tai ohi ajaa auto. Pikkuautoista onkin leikeissäsi sinulle tullut nyt kovin tärkeitä, aamulla herästessäsi ja hetken vieressäni ollessasi ja hassutellessasi, kömmit pois ja etsit ensimmäiseksi autot ja parkkitalon, siinä leikitkin sitten tovin. Ja mikä ihaninta, seurata näitä kolmea, kun pienin kasvaa siihen rinnalle, oppii niitä samoja taitoja pikkuhiljaa ja löytää ne yhteiset leikit. Ja se hassuttelu näiden kolmen on ehkä maailman suloisinta seurattavaa. Jotain siinä on, jotain myös näillä veljeksillä, josta tulee vain onnelliseksi. Onnelliseksi niistä hetkistä tässä, kun näkee, kuulee, on siinä läsnä. Ja unohtaa hetkeksi kaiken muun, ja elää. Elää hetkessä, pienten naurussa, ilossa, surussa, siinä arjessa, ihanimmassa ajassa, toteutuneessa haaveessa.
