Seitsemän kaunista viikkoa

Tänään on vauvani jo seitsemän viikon ikäinen. Pikkuinen prinsessani. Niin paljon jo maailmaa katselee, niin eritavalla sitä ihmettelee. Pienillä suurilla sinisilmilläsi tillittelee. Seurailee ja tarkkailee. Sylistäni, rinnaltani. Olkapäälleni nojautuneena. On kovin utelias pieni neiti, joka niin kovasti haluaisi vain ympärilleen nähdä. Ehkä turvaakin haet siinä, syli on sinulle paras paikka. Unenkin antaa tulla. Niin reipas olet, äidin pikkuinen rakas. Kuin ymmärtäen, että isoveljesikin tarvitsee välillä äitiä ja äidin huomiota. Eikä mikään kerro enenpää tyytyväisyydestäsi kuin nähdä se maailman kaunein suloinen hymysi. Sitä kun voisin vain tuijotella loputtomiin. Siinä kasvoja katsoa, sinisilmiisi upota. Ja kuinka siinä lähekkäin ollessamme minulle jotain kuin yrittäisit sanoa, jotain pientä kuin haluaisit niin kovasti minulle kertoa. Ihan niillä pikkuisillä ääntelyillä vain. Se on jotain parasta, hymyn kanssa antaa sen pikkujutun tulla, sitä ihastella. Siitä se kaikki lähtee, ne ensimmäiset juttutuokiot, sinun ja minun. Niin ääretöntä onnea. Tämä hetki, tämä aika täynnä. Nyt kun saan vain oman pieneni kasvua seurata, siinä mukana yrittää pysyä, niissä jokaisessa pienessä kehitysaskeleessa. Suuressa, pienessä muutoksessa. Joka hetki.

Pienen siskon ja pienen isoveljen katse ja paijaukset rakkautta täynnä.

 Ihana rakas poikani.

Käsi kädessä.

Näistä pienistä sormista kiinni pitäen.

 Niin reipas Lucas tykkäsi näyttää kameralle pikkuista palloaan.

Tällä murullani on parin viikon kuluttua ikää jo vuosi ja kymmenen kuukautta. Nuo suuret sinisilmät valloittavat, sulattavat sydämeni edelleen.

Ja niin hienosti on meillä mennyt, tämä aika kun pieni vauva tuli taloon.

 Ja niistä parkkeeratuista autoista otin kuvan myös.
Tätä on pienen poikani leikit nyt.
Keltainen bussiauto on uusin, muisto Porvoosta.

Porvoossa

Kauniin Porvoon mukulakivisillä kaduilla. Kaupungissa, jossa jostain sellainen vanhan ajan tunnelma. Lunta ei ollut, ei pakkastakaan, mutta silti tätä marraskuun viimeistä päivää verhoaa valaistujen kuusiköynnösten alla joulun tuntu. Siellä me ystävykset, viileää päivää ja mieltä lämmittämässä lastemme iloiset kasvot. Niin erilaista ja kaunista, kuin aika siellä hetkeksi seisahtaisi. Siihen mekin jäimme, ihan vain sitä kaikkea ympärillämme ihmettelemään, muutaman pienen putiikin ihania tavaroita ihastelemaan. Yhdessä joulunodotuksessa.

Kurkkasimme lämpöiseen ja suklaantuoksuiseen pikkupuotiin.

Mukana me äidit ja meidän pienet rakkaat.

Porvoon kaunis kirkko.

Tontut kadulla tervehtimässä, joulua toivottamassa.

Rakkaita.

Hämärtyvää iltapäivää valaisemmassa kauniit valot, kauniit lyhdyt.

Siellä pieniä enkeleitä ja tonttuja.

Siinä tunnelmassa pienet tyttöystävykset.

Pienen Vanhan kaupungin kierroksen jälkeen istahdimme Helmi -kahvilan suuren pöydän äärelle tunnelmallisessa peräkamarissa. Siellä maistuivat kupit kuumaa glögiä ja joulun herkut, siellä mietittiin sen talon katon alla aikoinaan eläneitä ihmisiä, vaihdettiin ajatukset tästä päivästä ja suunniteltiin jo vähän tulevaakin. Onni on omistaa ystävät, joiden kanssa jakaa tämä ihana aika.
Suuri joulunodotus.

Ensilumi

Ihanan viikonlopun jälkeen oli tullut kotiinlähdön aika. Silloin taivaalta sateli hiljalleen niitä odotettuja, valkoisia. Niitä kauniita ja ihania lumihiutaleita. Yhdessä niitä ihasteltiin, taivaalle katsottiin, niitä ihmeteltiin. Ei muista poika paljoakaan viime talvesta. Oli vielä niin kovin pieni silloin. Nyt osaa nauttia jo ihan eritavalla. Osaisi niin nauttia lumestakin. Voi kun tuota lunta vain pian saataisiin omaankin pihaan. Sitä niin kovasti jo odotellaan. Vielä se toive ei toteutunut meillä, kotimatkalla harmiksemme lumisade muuttui jossain välissä vedeksi..