Pieni ruusunnuppu

Ihana pikkuprinsessani. Vaaleanpunainen tyllimekkonen yllä. Jotain niin suloista ja haurasta, jotain niin kaunista. Maailman kauneinta. Teki mieli vain rutistaa, syliini hiljaa painaa. Siinä pitää, sydämeni alla.

Olen viime aikoina paljon miettinyt aikaa taakse. Palannut siihen kun oli pieni poikani kolmen kuukauden. Kun alkoi pienillä käsillään haparoiden ottamaan kiinni kaikesta mihin ylsi. Nyt tuo toinen pienillä käsillään tarttuu, otti kiinni mekkonsa röyhelöstä, ruttusi sitä sormiensa alle, nosteli ja välillä vei suukkuunsakin. Osaa nyt senkin taidon. Kasvanut taas. Pieni. Tämä toinenkin.

Sinä. Tyttöni. Yksi maailman rakkaimmista.

Jotain ainutlaatuista. Äidin oma. Ikioma.

HopLopissa

Kaunis aurinkoinen sunnuntai, kylmä pakkaspäivä. Niin kylmä, että tänään ulkoilut unohdettiin ja päätettiin lähteä yhdessä koko perhe HopLopin värikkäisiin ja iloisiin tunnelmiin. Isi pääsi pojan kanssa laskemaan liukumäestä, kiipeilemään ylös ajas ja ajelemaan autoradalle. Siellä heitettiin palloja, pompittiin pomppulinnassa ja trampoliinilla, sukellettiin värikkäiden pallojen mereen. Kyllä pieni poika tykkäsi kovasti, ei olisi pois malttanut lähteä millään. Kotimatkalla sitten nukuttiin pois onnellisen pikkumiehen väsymystä. Ja sitä takapenkin tuhinaa kuunnelessani mietin ja huokaisin, onko poika jo noin iso, siellä menee, niin osaa ja tahtoo, vei meitä mukanaan..

Pakkaspäiviä

On ollut jo monta pakkaspäivää. Olen ollut niitä paossa takkatulen lämmössä sisällä, pikkumies taasen on ulkoillut pienen hetken isin kanssa kotipihallamme aina kun mahdollista. Tänään tyttösen päiväuniaikaan puimme Lucaksen kanssa villakangastakit päälle ja kahlasimme yhdessä pakkaslumeen takapihallemme. Oli raikasta, niin kovin kaunista kaikkialla, vielä kun ihana aurinko näyttäytyi ja säteet osuivat valkoiseen lumihankeen hetken verran ennen kun se painui horisonttiin.

Oli pakkaslunta kevyt heittää.

 Lumen painosta ovat oksat väsyneet.

Lintunen oli vieraillut piharapullamme.

Rakkaita kylässä

Tälle päivälle oli tiedossa jotain ihanaa. Olimme Marian kanssa myöhään edellisenä iltana soitelleet ja olivat nyt Alexin kanssa tulossa meille vierailulle. Päästiin viettämään päivää yhdessä, jakamaan ajatuksia siitä mihin ne viimeksi olivat jääneet, miettimään arkea, elämää, ihmettelemään pienten nopeaa kasvua ja kehitystä. Samalla seurailtiin ja ihasteltiin noiden rakkaidemme touhua ja temmellystä. Suloinen Alex niin tyytyväisenä hymy huulilla katseli tuon isomman pojan leikkejä, laittoi suukkuunsa niitä autoja, joita Lucas hänelle leikkimatolle kantoi. Esitteli poika ylpeänä muitakin lelujaan. Pikkuisin tyttö otti pieniä unipätkiä, tykkäsi rakkaiden ystävien seurasta hänkin, hymyili ja jutteli, uteliaana tillitteli ympärilleen. Oli ihana olla yhdessä koolla, olohuoneemme matolle istahtaa, aamulla lämmitetyn takan lämmössä. Siinä ikkunaverhon lomasta tulevien talviauringon säteiden valossa viipyä tovi. Ystävän kanssa jakaa näitä elämän kauniita kohokohtia, tätä ihanaa arkea, tehdä niitä uusia rakkaita muistoja.

 Ihana pieni Alex kohta 7 kuukautta

Pojat vieretysten. Omani näyttää niin isolta jo.

Lucas ihan kohta 2 vuotta.

Pienin, Lilia, 3 kuukautta.

 Pienten sormien hento ote.

 Kauni hymy.

Takkatulen lämpö, se ääni joka kuivista puista palaessa lähtee..

Villasukka

Etsin sitä pikkuruista vaaleanpunaista villasukkaa. Tuota suloista lämpöistä, jonka oli mummi rakkaudella kutonut, jonka faari kotiimme pienelle neidille oli silloin ensimmäisenä viikonloppuna tuonut, kun oli prinsessainen vasta kolmen päivän ikäinen. Silloin vielä sukat vähän isot, nyt sopivat, niin pian pieneksi käyvät. Toinen sukka siinä pienessä jalassa, toinen jonnekin kotiimme tippunut tyttöä kannellessani. Sitä etsiessäni mietin niitä ensimmäisiä hetkiä kotona, sitä ensimmäistä iltaa kun faari saapui sen kauniin, sen vaaleanpunaisen paketin kanssa. Oli pieni kotimme täynnä niin suurta onnea, ensihetkien tuomaa jännitystä, sellaista uutuudenviehätystä ja valtavaa ylpeyttä. Sellaista jotain mitä ei sanoilla voi selittää. Kodissamme oli pieni vauva, jota me kaikki ihastelimme, jolle juttelimme, jonka unta seurasimme. Pieneen peittoon käärittyä rakkautta.

Miten tuntuukaan, että niistä hetkistä olisi jo kauan. Niin paljon on mahtunut tähän aikaan, pienen tytön ensimmäisiin kuukausiin. Noihin kolmeen. Noista niin loppusyksyn satumaisista ensihetkistä tähän kylmään talviseen pakkaspäivään. Jotain niin kaunista koko aika. Suurta elettyä unelmaa. Jotain mistä en osannut edes kuvitella. Muistan, kun vasta tätä aikaa mielessäni läpikävin, mietin millaista se tulisi olemaan. Silloin kun masumatkaani tein. Ja nyt sylissäni tuhisee tuo äärettömän rakas pikkuinen. Oma prinsessamme. Toinen vaaleanpunainen villasukka pienessä jalassa. Niin kuin niinä ihan ensimäisinä elinpäivinäsi. Voisinpa palata siihen hetkeen, ihan vähäksi aikaa vain. Kun siinä melkein onnistuisinkin. Nuuhkaisisin vielä kerran pientä vauvantuoksuista niskaa, sitä tuoksua kun saisin vähän mukaanikin. Ne pikkuiset silmät kiinni painaituneina, niin ne olivat silloin usein. Nukuit paljon. Sitä hallitsematonta käsien liikettä. Pikkuista tuhinaa. Voi, voin melkein olla siinä. Elää sitä hetkeä, aikaa todeksi uudelleen. Melkein. Sitten palaan takaisin, siinä rinnallani katsot minua sinisilmilläsi, pieni suukkusi menee hymyyn kun sinulle hymyilen. Pieni käsi vaeltaa kaulallani. Olen tässä, ihan lähelläsi. Olen tässä ja elän kanssasi kaiken.

Rakas tyttöni tässä viiden päivän ikäinen.

Ja nyt..

Kolme kuukautta.

Sukka löytyi seuraavana päivänä, oli pudonnut yläkertaan isoveljen vaatelaatikkoon sieltä pyjamaa noutaessani. Tyttö kun kulkee niin usein sylissä mukanani.